Apua, kyklooppi!

Napsin joskus bussipysäkillä seisoskellessa kuvia koirasta, joka ei tietenkään halunnut olla paikoillaan. Vasta paljon myöhemmin - kun latasin kuvia koneelle - tajusin, mitä tuli kuvattua.

Siinä se on, hullu kyklooppi. Hui! Tässä vielä seuraava kuva, kun Dörkö oli palautunut takaisin viattomaksi nappisilmä-Dorpaksi:

Keskuspuisto eli Missä Me Ollaan

Hmm, näyttääpä rumalta, kun laittaa isoja kirjaimia vääriin paikkoihin. No laitanpa silti.

Ollaan pariin kertaan käyty Doran kanssa lenkkeilemässä keskuspuistossa. Ensimmäisellä kerralla olin varustautunut mentaliteetilla "mennään johonkin ja sit kävellään siellä ja sit etitään bussipysäkki jostain ja tullaan kotiin". Puhelimesta oli tuolloin akku loppu, joten matkahan alkoi luonnollisesti sillä, etten löytänyt koko keskuspuistoon. Asiaa mutkisti se, että bussista piti hypätä pois liian aikaisin, kun joku vähän aineissa tai muuten vain sekaisin oleva nainen alkoi tulla turhan lähelle ja itkeä koska "koiran peppu on maailman paras peppu".

Lopulta keskuspuisto löytyi, mutta siellä oli niin monta tsiljoonaa reittiä, että kävelin luultavasti siksakkia enkä ainakaan löytänyt sinne minne piti. Jostain kuitenkin pamahdin ulos puistosta ja nenän editse meni kätevästi bussi keskustaan, joten ihan hyvä iltalenkki siitä loppujen lopuksi tuli.

Seuraavalla kerralla olin varautunut vähän paremmin. Koska lähdin illalla, otin otsalampun mukaan, jotta voisin tarpoa niillä harvoilla osuuksilla, joita voi kutsua metsäksi. Lisäksi otin kompassin, koska halusin päästä suunnilleen yhteen suuntaan. Puhelinkin oli ladattu, ja puistoon astellessa laitoin sports trackerin päälle.

Kompassihan ei onneksi paljoa paina, koska en jaksanut katsoa sitä kertaakaan :D Yritin kovasti mennä suoraan, mutta tiet veivät taas mihin sattuu, ja lopulta olin ihan vakuuttunut, että olin kävellyt ympyrää. Mahtava suuntavaisto, joo, koska ilmeisesti olin kuin olinkin kävellyt sitten aika suoraan... Kun tulin ulos keskuspuistosta, yritin reittioppaan ja google mapsin avulla keksiä reittiä kotiin, mutta eipä sekään auttanut. Ei muuta kuin kavereille viestiä, että moi missä mä oon ja miten pääsen pois. Joku paikansi mut lähelle Käpylän asemaa, joten kävelin sitten sinne parisen kilometria :D

Otin ihan uskomattoman tärähtäneitä kuvia, mutta pakko nyt silti pari laittaa esille todistusaineistoksi.

Loppupäätelmä: keskuspuisto on ihan kiva mutta valtavan sokkeloinen ja liian ruuhkainen pururadantapainen ja mun suuntavaisto on yhä edelleen surkea.

Voihan Hurtta

Pakko vielä erikseen valittaa aiemmin mainituista valjaista, murr. Olen toki ostanut nämä tosi halvalla, mutta näiden normaali hinta on mun mielestä kyllä ihan kohtalaisen korkea, joten kuvittelisin näiden kestävän vähän enemmän.

Kuten kuvasta näkyy, yksi nauha siis irtosi kokonaan. Ei tuo nyt käyttöä mitenkään estänyt, mutta lähinnä tässä jäi pelko siitä, että mikä hajoaa seuraavaksi. Sain tuon onneksi korjattua pian, mutta ei sitä millään ihan tavallisella ompelulangalla olisi saanut kuntoon (saati sitten ilman sormustinta :D).

Mullahan on aiemmin hajonnut Hurtan panta. Siitä meni jotenkin lukko rikki niin, että koira pääsi vapaaksi, ja panta oli sen jälkeen käyttökelvoton. Tein silloin reklamaation, mutten jaksanut alkaa lähettää pantaa valmistajalle, koska olin ostanut senkin jostain superalesta... No, tästä opin nyt ainakin sen, etten enää jatkossa osta Hurtalta pantaa/hihnaa/valjaita tai muuta sellaista, mikä ei saa mennä rikki. Nuo valjaatkin ovat ihan parin kuukauden käytössä menneet jo tosi huonokuntoisen näköisiksi, ne on kauttaaltaan täynnä jotain ihme hahtuvaa. Ärsyttäväääää!

Muutkin kuin minä eksyy kotikaupungissaan!

Viikonloppuna oli aivan ihana sää! Aurinko paistoi ja oli niin lämmin, että tarkeni pelkällä fleecellä, mutta samalla kuitenkin oli vähän syksyistä viileyttä havaittavissa, eli kävellessä ei tullut kuitenkaan liian kuuma. Eipä siis varmaan ihmekään, että tuli tehtyä aika täydellinen pieni lenkki!

Luonnollisesti tämä ei tapahtunut Helsingissä (koska siellä pitää aina olla vähän varuillaan ja kaikkialla on liikaa väkeä) vaan tällä kertaa ihan Järvenpäässä. Lähdettiin kaverin kanssa talsimaan metsään, joka jatkuikin sitten aika pitkälle, eikä kumpikaan tiedetty yhtään missä oltiin. Ollaan kuitenkin yhteenlaskettuna asuttu Järvenpäässä joku 40 vuotta, että ihan hyvä saavutus :D

Olen tuota kyseistä metsää vähän vältellyt Doran kanssa (eli mennyt sinne noin kahdesti päivässä mutta kulkenut vain lyhyen matkan) koska jossain vaiheessa törmättiin siellä jatkuvalla syötöllä koiriin. Dora oli siis joskus siellä vapaana, mutta siinä ei ollut mitään järkeä, kun koko ajan piti ottaa kiinni ja väistellä muita - erityisesti jäisellä jyrkällä kalliolla, jota pitkin kapusi kerralla viitisen koirakkoa. Nyt kuitenkin satuttiin paikalle ilmeisesti hyvään aikaan, koska missään ei ollut ketään, ja Dorakin pääsi sitten juoksemaan vähän kepin perässä. Ja muutenkin.

 

Metsän jälkeen päädyttiin kivalle hiekkatielle, ja lopulta törmättiin tienviittaan, joka kertoi, että olimme Haarajoella. Hmm, jännää! Järvenpäässä eksymisessä on se hyvä puoli, että aina osaa takaisin kotiin. (No okei, vähän katsottiin karttaa, mutta olisi kyllä osattu ilmankin!)

Hienosti osasin ottaa kuvan, kun paikalla oleva kohde tärähti näin paljon...

Lähtöpisteessä piti tietysti tarkistaa, paljonko sitä tulikaan käveltyä. Kaverin aktiivisuusranneke väitti, että 9,3 km. Musta on kauheen kivaa, kun voi katsoa kuljetun matkan jostain, koska en osaa yhtään arvioida sitä - tuonkin lenkin olisin veikannut olevan varmaan yli 5 km mutta ehdottomasti alle 20 :D

Kotona oli hyvä levähtää kaikkein kuumimmassa kohdassa ja läähättää hullun lailla. Pöljä koira.

Tuolla muuten niin ihanalla reissulla Doran valjaat vähän hajosivat, ja mua ottaa edelleen päähän. Lisäksi kotona koiran kurkun kohdalta löytyi kalju punaläikällinen läntti, joten loppuviikonloppu oli vielä kuljettava ilman kaulapantaa. Argh.

Nuuksio 24.8.

Olin jo piiiitkään halunnut käydä Nuuksiossa ennen kuin vihdoin päätin vain lähteä, kun en kerran saanut ketään seurakseni. Paitsi tietysti Doran.

Rinkkaa pakatessa olin aika kauhuissani, koska tavaraa oli ihan uskomattoman paljon. Ja osaan kyllä mielestäni pakata aika hyvin vain välttämättömimmät - harmi vain, että 10 litraa vettä oli aika välttämätöntä. Nuuksiossa on kyllä vesipiste, mutta se on niin suositulla paikalla, että olin päättänyt mennä sinne vain jos on ehdottoman pakko. Ja ikävä kyllä myös säästä oli luvattu lämmintä, joten en uskaltanut ottaa riskiä, että vesi loppuu kesken. Tarkoituksena oli tosiaan olla Nuuksiossa ainakin yksi yö, ja siitä johtuen rinkka tuli painamaan 27 kg. Kyllä, punnitsin sen. Ja punnittuani sen aloin miettiä, onkohan mitään järkeä lähteä ollenkaan.

No lähdin silti. Herätys ei toiminut, mutta heräsin juuri ennen kuutta ja ehdin kuin ehdinkin junaan. Perillä Siikaniemessä (joka on siis Nuuksiossa) olin kahdeksan aikaan aamulla, ja laahustin lähimmälle kalliolle syömään aamupalaa. Laitoin koiran kiinni puuhun ja istuin suoraan muurahaisten päälle ja mietin, mitähän tästäkin tulee. Yritin suunnitella jotakin reittiä, mutta en yhtään osannut ajatella, kuinka paljon jaksaisin kävellä, koska rinkka oli kerta kaikkiaan vain niin painava. En siis uskaltanut lähteä suunnistamaan mihinkään kauas, koska Nuuksiossa ei saa jäädä yöksi mihin tahansa vaan pitää mennä merkitylle telttapaikalle.

Olin alun perin miettinyt, että päivässä voisin varmasti kävellä noin 15 km. Mutta sitten tosiaan pakkasin sen rinkkani ja ajattelin, että hyvä jos jaksan puolet siitä. Se mielessä lähdin kulkemaan Korpinkierros-nimistä reittiä, jonka pituus on noin 7 km. Reitti oli ison osan ajasta kuin tie, eikä todellakaan tuntunut siltä, että olisin ollut retkellä. Lisäksi ihmisiä tuli vastaan ihan kiitettävästi, eikä tullut mieleenkään päästää koiraa irti. Sen sijaan laitoin sen hihnan kiinni rinkkaani ja annoin sen vetää erityisesti ylämäissä, ja voi että tuli vetoapu tarpeeseen!

Pidin juomataukoja noin tunnin välein ja yhden pitemmän lounastauon erään lammen rannalla. Olisin halunnut mennä laavulle ja sytyttää nuotion, mutta lähialueen laavut olivat varattuja, joten oli kivempi vain poiketa polulta nätille kalliolle ja viritellä trangia siihen. Joka tauolla olin aivan poikki ja mietin, että levähdän siinä ikuisuuden, mutta yleensä noin viiden minuutin päästä tulin kauhean levottomaksi ja halusin päästä äkkiä jatkamaan matkaa. Tuolla reissulla aloin todella ymmärtää, mitä tarkoittaa "levähtäminen" ja "voimien kerääminen": ensin olin aivan kuollut ja vain rojahdin maahan, ja sitten halusinkin taas jatkaa superpainavan kantamukseni kanssa. Kummallista.

Iltapäivän puolella tein lopulta lopullisen reittisuunnitelmani ja päätin suunnistaa Iso-Holman järvelle (kai), koska se oli vähän syrjässä merkityistä reiteistä ja siellä oli kaksi teltta- ja nuotiopaikkaa järven rannalla. En ajatellut, että siellä olisi ketään, ja vaikka olisi, voisin sitten mennä toiselle. Lisäksi halusin rannalle, jotta pääsisin peseytymään (ette usko, kuinka kuuma tuli kävellessä) ja Dorakin pääsisi uimaan.

Neljän tienoilla onnistuin raahautumaan määränpäähäni (vaikka sinne piti suunnistaa ainakin muutama metri ja minähän en osaa suunnistaa :D) ja monta minuuttia vain makasin penkillä. Dorakin alkoi olla jo väsynyt, ja kun se oli aikansa möyrinyt nuotion tuhkassa, sekin alkoi nukkua. Pystytin teltan ainoaan tasaiseen paikkaan eli ihan nuotipaikan viereen, ja sitten aloin tehdä ruokaa. Jossain välissä pariskunta pienen mäyräkoiran kanssa käveli aivan vierestä ohi, ja Dora ei oikein ilahtunut, ja sain kamalan pahoja katseita. Olin juuri syömässä ruokaani, kun pari saksalaista tai vastaavaa nuorta miestä pelmahti paikalle ja kysyi, haittaisiko jos he leiriytyisivät siihen. No eihän se nyt toki haitannut, vaikka sinänsä vähän hassua olikin.

 

 

 

Tässä tuo väsy koira nukkui :D

Polttopuita.

Kun olin saanut syötyä, olin edelleen ihan hullun väsynyt mutta tavallaan olisin taas halunnut jatkaa matkaa. Aloin miettiä, pitäisikö sittenkään jäädä yöksi - kello oli vasta viisi, eikä minulla ollut enää mitään tekemistä (okei oli, mutta ei tarpeeksi). Pitkän pohdinnan jälkeen menin telttaan päiväunille - erityisesti myös, jotta saisin Doran nukkumaan hiukan, koska saksalaisten ilmestyttyä se ei ollut levähtänyt lainkaan. Olin teltassa puoliunessa puolisen tuntia, ja taas tämä kummallinen levähdysasia toimi. Niinpä, kun nousin ylös, olin ihan valmis lähtemään taas liikkeelle. Ei muuta kuin kamat kasaan ja liikkeelle miettien sitä, kuinka tyhmää olikaan kantaa niin paljon tavaraa ihan turhaan. Rinkka oli kyllä keventynyt huomattavasti, koska iso osa vedestä oli juotu tai syöty ja kaksi litraa olin kaatanut pois telttapaikalla.

Kävelin siis bussipysäkille, ja askel tuntui hämmentävän kevyeltä ainakin pari kilometrin ajan. Lopussa sain etsiskellä bussipysäkkiä ja kävellä pari ylimääräistä ylämäkeä, ja silloin ei ollut enää niin kivaa. Kun vihdoin pääsin bussipysäkille, kävi ilmi, että joudun odottamaan siinä tunnin. Onneksi sentään juuri sen puolen pysäkillä oli pikkuruinen penkki, johon sitten asetuin syömään keksiä ja lukemaan kirjaa, joten mikäs siinä. Kerran rinkkani kaatui takana olevan piikkilanka-aidan päälle ja makuualustani repeytyi, ja sitten ärsytti. Ennen bussin tuloa ilta pimeni ihan täysin, ja bussikuski sanoi, että ellei Doralla olisi ollut niin hyvät heijastimet, hän olisi ajanut ohi (omat heijastimeni kun olivat kivasti piilossa mustan fleecen alla).

Tässä pitäisi olla aika lailla mitattuna meidän pieni kävely (oranssi reitti), tosin en ole ihan varma kaikesta ja ainakin yksi pieni harharetki puuttuu. Mutta tämän mukaan kokonaismatka oli noin 15 km.

Kotiin päästyäni olin aivan uskomattoman väsynyt, ja kaksi seuraavaa päivää joka puolelle kroppaa sattui. Loppuviikosta tajusin, että kaikki varpaani olivat ihan mustia. Ja oikeastaan en tykännyt Nuuksiosta, siellä oli liikaa ihmisiä, vaikka olikin maanantai. Itse asiassa melkein mikään tässä pikku retkessä ei mennyt putkeen.

Ja silti olen tässä mietiskellyt, että milloinkohan lähtisin uudestaan Nuuksioon, koska sinne olisi tosi kiva mennä koko päivän mittaiselle vaellukselle.

Lemmenlaaksossa juhannuksena

Kuten sanottu, hyvin vanhentuneita juttuja tiedossa :D

Olin juhannuksen tosiaan Järvenpäässä, ja ajattelin mennä myöhään illalla (okei, yöllä) tooooodella pitkälle lenkille Doran kanssa Lemmenlaakson luonnonsuojelualueelle. Vaikka se on Järvenpäässä, en ole ollut siellä kuin ehkä kerran ala-asteella, joten paikka oli ihan vieras. Olin lukenut jonkun ihme retkikirjoituksen Lemmenlaaksosta, ja siinä kirjoittaja oli yöpynyt siellä. Mietin että jee minä myös! Lisäksi olin lukenut jostain, että siellä on useampia reittejä. Mietin että jee kävelen ne kaikki!

No ehheh. Kävelin Doran kanssa sen ainoan reitin kahdesti (edestakaisin) ja sitten lähdin kotiin nukkumaan, koska meillä meni ehkä joku tunti, vaikka käytin koiraa välissä uimassakin useasti. Ihan kiva yöllinen lenkkipaikka, mutta muuten ei niin kiva paikka. Liikenteen äänetkin kuuluivat sinne metsään (ja oli sentään juhannusyö!).

Kyseessä on tosiaan luonnonsuojelualue, joten koirat täytyy pitää kiinni, etteivät ne mene pilaamaan mitään harvinaisia kasveja tai säikytä eläimiä. Ja ihan siitä syystä annoin Doran olla jonkin verran irti. Pikkuinen oli niiiiiin innoissaan metsästä, että hihnassa se runnoi kaikki polun lähettyvillä olevat kasvit, koska ne jäivät kiinni hihnaan Doran rynnistäessä edestakaisin. Kun se oli irti, se vain juoksi edestakaisin, mutta nätisti polulla. Niin jäivät kasvit ja muut rauhaan :)

Dora ei vaan voi käsittää, miksen kipitä portaita yhtä nopeasti kuin se!

Tää hullu koira oikeesti tykkää korkeista paikoista.

"Mitäs sitten vaikka on superjyrkkä pudotus, voitaisko juosta ympyräääääää tässä reunalla!"

Korkeusero ei ihan välity kuvasta, mutta voin sanoa että mua kyllä hirvitti Doran ryntäilyt tuolla.

Lauttasaari

Lenkille reissailu Helsingissä on osoittautunut vielä vaikeammaksi kuin odotin. Kulkuyhteyksiä toki löytyy, mutta koira on lenkille lähtiessä aina niin energinen, että bussiin tai metroon meneminen saman tien on aika lailla poissa laskuista. Ensin pitäisi käydä täällä joku lenkki - vähintään kävellä Ruoholahteen metroon - ja sitten vasta lähteä muualle lenkille. Ja se on juuri niin tyhmää kuin miltä se kuulostaa.

Niinpä olin aika innoissani, kun kaveri antoi vinkin käydä Lauttasaaressa. Täältä on sinne matkaa vain reilu kaksi kilometriä, ja reittikin on sellainen, että sen pystyy kävelemään myös energisen Doran kanssa (vaikka se ei olekaan kovin kivaa, ja erityisesti Lauttasaaren silta on aivan hirveä). Olen saanut aikaiseksi käydä siellä vain kerran joskus aika alkukesästä sekä elokuussa. Lauttasaari itsessään on aika kiva paikka ja kyllä sinne kannattaa lähteä, mutta ei se mikään mahtava ole :D Ensimmäisen visiitin jälkeen tulin siihen tulokseen, että sinne tarvii ehdottomasti mukaan vesipullon. Niinpä noudatin omaa neuvoani toisella kerralla, mutta se oli kyllä ihan turhaa, koska Doraa ei läähätyksestä huolimatta yhtään kiinnostanut juoda. Hmph. Toisella kerralla tein myös vähän pidemmän lenkin itse Lauttasaaressa ja tulin bussilla takaisin, mikä oli todella hyvä idea, koska silloin oli jo pimeää ja olisin kävellessä taatusti pudonnut siltä hirveältä sillalta mereen.

Kuvista huomaa hyvin, kuinka syksy tänne on jo tullut. Outoa, vastahan oli kevät... Ja vastahan ihmiset valittivat sateesta, mutta nyt on kamalan kuivaa ja merenpintakin on hurjan alhaalla - en tosin ole ikinä elänyt meren lähellä, joten en tiedä, kuuluuko sen olla loppukesästä tuollainen.

Hahhaa varjo lol

Hymytyttö!

Oli ihan oikeasti vahinko, että toi veneilijä tuli kuvaan, mutta siis... mitä se tekee?! :D

Ja tällaista elokuussa! Puoli rantaa paljaana :o

Oijoi, tää on melkein kuin meidän entinen naapurivesitorni :(

Pöö!

Olinpa Doran kanssa junassa taas päivänä eräänä, ja se hönö halusi taas kerran maata keskellä käytävää. Ei mahdu pienen koiran päähän, että se voisi joskus olla jonkun tiellä. (Ei, vaikka sen päälle astutaan tuhat kertaa, kun se makaa niin huomaamattomana kaikkien jaloissa.)

Doran turkki on aika huonossa kunnossa, mutta tuolla kyseisellä matkalla järkytyin ihan huolella. Lattia oli tuosta kaikkialta sen ympäriltä aivan lyhyen valkoisen karvan peitossa. Noin viisi sekuntia ehdin ihan kauhistuneena ajatella, että miten ihmeessä siitä noin paljon voi lähteä karvaa muutaman minuutin aikana, ja mistä se karva oikein lähtee, kun se on valkoista ja niin paljon lyhyempää kuin Doran karva yleensä. Stressaako se junassa oloa niin paljon että karvat tippuvat vai kaljuuntuuko se muuten vain nyt kokonaan?? Ja miten ihmeessä siitä on voinut lähteä niin kamalasti karvaa, että ne ovat levinneet lattialle myös sinne, missä Dora ei ole edes ollut?

Uskokaa tai älkää, mutta tuonkin jälkeen jatkoin vielä pari sekuntia kauhistelua ennen kuin aloin pohtia vähän tarkemmin. Lattialla on valkoista karvaa. Dora ei ole valkoinen. Lattialla on lyhyempää karvaa kuin Doralla. Lattialla olevat karvat ovat ympäriinsä, vaikka Dora on ollut vain yhdessä paikassa. Hmmmmmmmmmmmm. Ehkäpä ne eivät kenties sittenkään mahdollisesti ole tulleet Dorasta?

:D

Seuraavina viikkoina on tiedossa erittäin vanhentuneita matkakertomuksia, koska nyt vihdoin sain aikaiseksi tulla täyttämään blogin elämäntehtävää (joka on se, että saan spämmäillä tänne koirakuvia).

Pöljiä kuvia

Olimme yhtenä iltana Helsingissä koirapuistossa. Olen nähnyt todella paljon koirapuistossa olevia koiria, jotka eivät tee mitään muuta kuin kököttävät paikoillaan, vaikka niillä olisi siellä kavereita. Helsingissä en ole vielä nähnyt mitään muita kuin sellaisia koiria (vaikka olen kyllä kuullut muuta). Lienee turha sanoa, että tuo ei päde Doraan :D Vaikka eipä sillä, että puistoilusta olisi pahemmin ollut hyötyä, kunhan nyt pääsi jalkojaan hitusen oikomaan. Puisto on ihan naurettavan pieni, mutta vielä naurettavampaa on se, että pienten puoli on minusta vähän isompi. Ok...

Anyway, otin ihan mahtavan upeita kuvia. Ja tulin siihen tulokseen, että Dora juoksi jotenkin todella oudosti, ja niinpä lähdimme aika pikaisesti pois. Täytyy varata pian se manuaaliterapia...

Tää kuva on otettu puiston portilta - aijai mitkä juoksuläänit... not.

Tää on ehdottomasti onnistunein otos, eikö??

Oon oikeesti Suomen seuraava suuri valokuvaajalupaus... :D

Mahtavista helsinkiläiskoirista puheen ollen... Mikä niitä vaivaa?? Tai siis omistajia. Lähes kaikki mun näkemät koirat kulkee ihan holtittomasti pitkissä hihnoissa, eivätkä siis todellakaan ole omistajiensa hallinnassa millään tavalla. Mutta sitten kun tulee vastaan tai takaa menee ohi pyöräilijöitä, juoksijoita, toisia koiria, raitiovaunuja tai skeittaajia, ne koirat eivät reagoi mihinkään. Ne ikään kuin elävät jossain omassa kuplassaan eivätkä välitä mistään, mitä maailmassa tapahtuu. Varmasti ihan positiivista, mutta en vain tajua! Enkä kyllä ikinä haluaisi, että Dora olisi sellainen :D

Toinen ärsyttävä juttu on, että jostain syystä erityisesti pienten koirien omistajat eivät anna muille omaa tilaa senttiäkään. Kulman takaa tuli yhtenä päivänä bostoni ja kaksi ihmistä meitä vastaan. Olimme kadulla, jossa menee jatkuvasti paljon pyöräilijöitä, ja jossa on siis jaettu erikseen pyöräkaista ja kävelykaista, joista molemmat ovat suunnilleen metrin levyisiä. Itse kävelin "pientareen" puolella, eli käytännössä lähes kiinni haustausmaan aidassa, koska eihän täällä tunneta mitään pientareita, ja Dora oli siis vielä nimenomaan siellä aidan puolella. Nämä vastaantulijat tulevat kohti bostoni pitkässä hihnassa ja ihan kiinni minussa, ja sitten vielä sen toiselle puolelle sille kävelykaistalle ahtautuivat vierekkäin nämä kaksi ihmisitä. Koska joo hei, metrin levyisellä kaistallahan on loistavasti tilaa kolmen ihmisen ja kahden koiran kävellä vieretysten... Eipä tuossa mitään tapahtunut, Dorakin meni ihan hurjan nätisti ohi vaikka toinen koira tuli kosketusetäisyydelle, mutta olisi voinut tapahtua. Ja mua ketutti. Paljon.

Samaisella lenkillä meitä vastaan tuli joku kääpiövillakoiran omistaja, joka tuli aina sille puolelle tietä, missä ohitettava koira käveli. Siis miksi??? Olisin voinut kuvitella, että Dora ja hyvin pahasti mulkoileva minä olisi oltu joku poikkeus, mutta kun näin tämän tyypin tekevän sitä muulloinkin.

Loppuun vielä lisää pöljiä kuvia hyvin sateisesta leikkihetkestä kivemmassa kaupungissa: